Sannfinländarna på ålandskontoret

juni 16th, 2009Kolumner och artiklar

Ensimmäiseksi haluan toivottaa teidät tervetulleiksi tänne Ahvenanmaan toimistoon keskelle Helsinkiä. Ihmettelette ehkä miksi olen kutsunut teidät tänne ja mitä oikein haluan. Kun edustaa Ahvenanmaata täällä Helsingissä, kuulee nimittäin usein kysymyksen ”Mitä te oikein haluatte?” Haluatteko kuulua Ruotsiin vai Suomeen. Jos kuulutte Suomeen, voisitte opetella puhumaan suomea. Vai haluatteko itsenäisyyden, jotta voisitte ryhtyä veroparatiisiksi. Tehän olette jo rikkaita ja teillä on kaikenlaisia etuuksia. Niillä, jotka työskentelevät Ahvenanmaa-kysymysten parissa Helsingissä tai hänellä, joka istuu eduskunnassa, on loputon työsarka yrittäessään jakaa tietoa ja kertoa, kuinka asiat oikein ovat Ahvenanmaalla.

Kun lukee joitakin sanomalehtiä täällä Suomessa, sama koskee itse asiassa myös Ruotsia, voi saada sen käsityksen, että Ahvenanmaalla käyntiin tarvitaan sekä matkustuslupa että oleskelulupa. Sinne muuttaminenhan on mahdotonta ja siksi Ahvenanmaalla ei ole myöskään maahanmuuttajia, heitä ei oteta vastaan lainkaan, jne jne, väärinkäsityksiä on loputtomasti. Olen kutsunut tänne useita ryhmiä voidakseni kertoa jotain tästä pienestä ihmisjoukosta, joka asustaa keskellä merta. Nyt on perussuomalaisten vuoro.

Maahanmuutosta puheen ollen voin kertoa, että Ahvenanmaalla on edustettuna 82 kansallisuutta ja siellä puhutaan 51 eri kieltä. Minun ikäpolveni maarianhaminalaisista 52 % on syntynyt Ahvenanmaan ulkopuolella, siis yli puolet kaupungin väestöstä. Ahvenanmaalaiset ovat olleet merenkulkijoita ja hakeneet vaimonsa sekä Etelä-Amerikasta että Etelä-Afrikasta. Maahanmuuttajien vastaanottamisella ja hyväksymisellä on siis vanhat perinteet Ahvenanmaalla. Maakunta on vuodesta 1989 lähtien vastaanottanut pakolaisia ja on tänään Suomen maahanmuuttajatiheimpiä alueita. Maahanmuuttajista ei ole ollut ongelmia, mikä johtunee pitkästä perinteestä tulokkaiden integroimisessa arkipäivään.

Ajattelin kuitenkin palata hieman historiaan, sillä on tunnettava tausta, jotta ymmärtäisi, miksi ahvenanmaalaisten vähemmistösuoja on niin vahva.

Vuonna 1917, jo ennen Suomen itsenäistymistä, Ahvenanmaalla alettiin keskustella siitä, mihin valtioon alueen tulisi kuulua. Oltaisiinko osa Neuvostoliittoa, jolloin kielenä olisi ainoastaan venäjä, vai tulisiko Suomesta itsenäinen valtio, jonka kieli olisi suomi? Nyt tiedämme, että Suomesta tuli itsenäinen, virallisesti kaksikielinen maa, mutta näihin kysymyksiin ei vielä tuolloin ollut vastausta. Siksi ahvenanmaalaiset päättivät varmuuden vuoksi pyrkiä liittymään uudelleen Ruotsiin. Termi ”uudelleen liittyminen” on tärkeä, sillä aluehan oli aikaisemmin kuulunut Ruotsille. Kerrotaan, että 96 % Ahvenanmaan kotona olevasta väestöstä allekirjoitti vetoomuksen Ruotsiin liittymisen puolesta.

Suomi itsenäistyi kaksikieliseksi valtioksi ja kaksikielisyyden syynä oli juuri halu osoittaa maailmalle, että Suomi oli nykyaikainen sivistysmaa, jonka voitiin ajatella saavan pitää Ahvenanmaa kansainvälisessä konfliktin ratkaisutilanteessa, niin kuin kävikin.

Helsinki ehdotti itsehallintoa, ahvenanmaalaiset kieltäytyivät vastaanottamasta sitä, ahvenanmaalaiset johtajat pidätettiin ja kuljetettiin Turkuun lukuunottamatta yhtä, joka ehti paeta Ruotsiin. Pidätetyt armahdettiin myöhemmin ilman armahdusanomusta. Ruotsi protestoi tätä menettelyä vastaan jättämällä diplomaattisen nootin. Ihmettelette ehkä, miksi kerron tästä näin yksityiskohtaisesti, mutta se on erittäin tärkeää. Se oli nimittäin syynä siihen, että Kansainliitto käsitteli asian vuonna 1921 Genevessä. Kysymyksestä oli keskusteltu Pariisin rauhanneuvotteluissa, mutta ajateltiin, että tämä oli turvallisuuskysymys, jonka käsittelyyn myös Neuvostoliiton tulisi osallistua. Näin ollen britit veivät asian Kansainliittoon. Ruotsin protestin vuoksi kysymyksestä oli tullut kansainvälinen ja Kansainliitto saattoi ottaa sen käsiteltäväkseen. Monet vähemmistöjen edustajat maailmalla ovat kysyneet minulta, miten saamme nostetuksi kysymyksemme kansainväliselle tasolle. Jokaisen vähemmistön unelmana on nimittäin, että niiden ongelmat ratkaistaisiin kansainvälisellä myötävaikutuksella, esimerkkeinä Tiibet ja Baskimaa. Jotkut toiset, kuten Kosovo, ovat siinä onnistuneet. Valtiot pitävät mahdollisimman kauan kiinni siitä, että on kyse sisäisistä asioista, joihin muilla ei ole puuttumista. Esimerkiksi Balkanilla oli uhrattu monta ihmishenkeä ennen kuin YK pääsi mukaan ratkaisemaan konfliktia.

Tiedätte miten kiista Ahvenanmaasta päättyi. Suomi sai Ahvenanmaan, mutta tietyin rajoituksin. Voidaan puhua rajoitetusta suvereeniteetista. Rajoituksen luvattiin kestävän ikuisesti. Tämä on ensimmäisiä konflikteja, jotka kansainvälinen organisaatio on ratkaissut pysyvästi ja siksi Ahvenanmaan ratkaisu on herättänyt erityistä kiinnostusta. Siihen on tultu tutustumaan kaikkialta maailmasta. Tänään ratkaisu olisi luultavasti näyttänyt toisenlaiselta, olisi puhuttu integraatiosta. Assimilointi ei ole koskaan hyväksyttävä kun on kysymys vähemmistöistä, mutta tässä on kysymys pysyvästä ratkaisusta, kielen ja kulttuurin pysyvästä suojasta. Opetuskieli olisi aina pelkästään ruotsi, siitä sovittiin Genevessä jo 1921. Se ei tarkoita sitä, että suomenkieliset koulut olisivat kiellettyjä, mutta niiden tulee olla yksityisesti rahoitettuja. En mene tässä lähemmin yksityiskohtiin, vaikka asia onkin kovin mielenkiintoinen, mutta taustan ymmärtäminen on tärkeää. Kahden valtion välinen kiista päättyi tällä tavalla. Itsehallintolain valmistelussa päätettiin myös, että Ahvenanmaa saisi niin laajan itsehallinnon kuin mahdollista ilman että siitä tulisi itsenäinen valtio. Se kehitys on valitettavasti lähtenyt aivan väärään suuntaan Suomen ja Ahvenanmaan liityttyä EU:hun.

Ahvenanmaalaiset saivat vähemmistösuojan. Suomenruotsalaiset eivät ole vähemmistö. Suomessa on kaksi samanarvoista kieliryhmää, mutta Ahvenanmaan ratkaisu on vähemmistöratkaisu, jonka tarkoituksena on antaa niin kutsuttu kansallisuussuoja. Se on hyvin voimakas luultavasti siksi, että on kyse niin pienestä vähemmistöstä, joka olisi hävinnyt jo kauan sitten. Jotkut kysyvät, miksi Ahvenanmaan suomenkielisellä vähemmistöllä ei ole vähemmistösuojaa, mutta asia ei ole sama. Suomenkieliset edustavat Ahvenanmaalla maan enemmistöväestöä eikä heidän katsota tarvitsevan suojaa omassa maassaan. Sitävastoin ihmisoikeuksien periaatteita on noudatettava.

Jotta n. 20500 hengen suuruinen väestöryhmä (vuonna 1921) ei häviäisi kokonaan, sille päätettiin myöntää tiettyjä oikeuksia. Maan ostaminen, elinkeinon harjoittaminen ja maakuntavaaleissa äänestäminen sallittaisiin viiden vuoden maakunnassa asumisen jälkeen. Kuka tahansa sai ja saa muuttaa maakuntaan ja tehdä siellä työtä. Kotipaikkaoikeus tuli voimaan vasta vuoden 1950 alussa. Aluksi ahvenanmaalaisilla oli oikeus valittaa Kansainliittoon tai, mikäli kyseessä oli juridinen asia, Haagin pysyvään tuomioistuimeen. Tämä mahdollisuus katosi myöhemmin ja kun Suomi oli myös 1950-luvun alussa valmis etsimään korvaavaa ratkaisua, Neuvostoliitto asettui vastahankaan. Sanottiin, että se oli vastoin YYA-sopimusta ja Ahvenanmaan sanotaan saaneen uuden niin kutsutun kotipaikkaoikeuden korvauksena valitusoikeuden poistumisesta. Kotipaikkaoikeuden saatuaan voi ostaa kiinteää omaisuutta, äänestää maakuntapäivävaaleissa ja harjoittaa elinkeinoa ilman elinkeinolupaa. Ilman kotipaikkaoikeuttakin voi ostaa kiinteää omaisuutta tai harjoittaa elinkeinoa, mutta siihen tarvitaan poikkeuslupa.

On tärkeää huomata, että tässä ei ole kysymys mistään etuoikeudesta vaan korvauksesta siitä, että asukkaat eivät saaneet liittyä emämaahansa, kuten he olisivat halunneet, vaan maakunta liitettiin Suomeen vastoin asukkaiden tahtoa. Se juuri onkin mielenkiintoista kansainvälisestä näkökulmasta; tämä itsehallinto on syntynyt vastoin kansan tahtoa, mutta tästä huolimatta se toimii yhä edelleen. Olemme taistelleet joka päivä, mutta aina ilman aseita.

Asiaan perehtymättömien kuulee usein sanovan, että englantia, saksaa ja muita vieraita kieliä te kyllä opitte, mutta ette suomea. Se pitää paikkansa, kaikkialla maailmassa samanlaisissa olosuhteissa. Enemmistö uhkaa aina nielaista vähemmistön ja juuri enemmistön kieleltä pyritään suojautumaan, jotta ei hävittäisi kartalta. Suomi on siis se kieli joka ottaisi ylivallan. Quebeckissä suojaudutaan englantia vastaan. Se ikäänkuin kuuluu asiaan.

Kuten kuulette, olen innoissani tästä asiasta. Olen koko elämäni tehnyt työtä vähemmistö- ja autonomiakysymysten parissa, Ahvenanmaan lisäksi kolme vuotta Balkanilla YK:n tehtävissä Balkanin sodan aikana. Suomi voi olla ylpeä Ahvenanmaan ratkaisusta, sellaisenaan se ei käy malliksi kenellekään, mutta se on esimerkki mielenkiintoisista mekanismeista, joita voi kopioida.

Vielä pari asiaa ennen kuin saamme kuulla tämän päivän tilanteesta.

Lainsäädäntö- ja hallintovalta on Suomessa jaettu, maassa on kaksi parlamenttia eli lakia säätävää elintä, nimittäin eduskunta ja Ahvenanmaan maakuntapäivät. Niiden säätämät lait ovat samanarvoisia, joskin eri alueilta. Tätä EU ei ymmärrä, EU:ssa on vain yksi sellainen alue, joka olisi voinut pysyä EU:n ulkopuolella, mutta päätti liittyä siihen. Itsehallintolakia muutetaan nyt neljättä kertaa EU:hun liittymisen jälkeen. Suomi tekee parhaansa tilanteen parantamiseksi, esimerkiksi paraikaa esitetään Ahvenanmaalle puheoikeutta EU:ssa. Kaikissa oikeusjärjestelmissä syytetylle kuuluu oikeus puolustautua. Ahvenanmaahan joutuu kuitenkin maksamaan sakot, jos tuomio on langettava.

Minun täytyy onnitella teitä ja Timo Soinia vaalimenestyksen johdosta. Tulen kaipaamaan häntä suuren valiokunnan kokouksissa, missä minä olen oppinut, että "isänmaallisen on joskus puolustettava maatansa sen hallitukselta".